Nostalgia

Me oltiin aikamoinen porukka.
Tehtiin läksyt koulun jälkeen,
syötiin välipalaa,
sitten me oltiin vapaita kuin taivaan linnut.

Meitä oli neljä,
yks oli rauhallinen, piti silmällä kaikkia,
mut osas silti pitää hauskaa,
me kaikki rakastettiin sitä.

Yks oli täys vastakohta,
joka luisti jälkien siivoamisesta,
sotki eniten, keksi rajuimmat leikit.
Me ihannointiin sen rohkeutta.

Yks oli leikkisä, mut tosi epävarma itsestään.
Ei vissiin halunnut kasvaa aikuiseksi,
koska kotona ei koskaan kantanut vastuuta mistään.
Me niin usein niillä.

Mä olin innolla mukana kaikessa,
sopeuduin melkein mihin vaan.
Rakastin siinä porukassa kaikkea,
sitä kaikkea jäin vaan kaipaamaan.

Rauhallinen sairastu,
putos porukasta.
Vaikka yhä nään sitä,
se ei oo se sama.

Rohkein kokeili liikaa rajojaan,
lähetettiin laitokseen.
Meillä meni välit poikki,
enkä tuu ikinä siitä kunnolla toipumaan.

Viimeinen on ihan samanlainen kuin silloinkin,
henkisesti ja fyysisesti hajalla,
epävarma itsestään ja haluaa täydellisyyttä.
Ei meillä oo enää mitään yhteistä.

Mä liikun täysin eri ihmisten kanssa,
teen asioita jotka kuuluu mun ikäiselle.
Vaikka mulla on upeita uusia ystäviä joita en vaihtais,
haluisin vielä viettää yhden päivän teidän kanssa.

Oltiin me aikamoisia.